Viljalle 17.10.2007

Siitä hetkestä, kun viimeisen kerran nähtiin, on kulunut vuosi. Äiti ja isä eivät ole sinua unohtaneet eivätkä aiokaan. Ei ikinä.

Se kuva kun "yksiösi ikkunasta" äidille huidoit - ja mielestäni hymyilit - ei häivy mielestäni koskaan. Meitä vähän hoputettiin lähtemään, että toimenpide saatiin aloitetuksi. Sinä taisit olla ainoa, joka tiesi, että se oli meidän viimeinen hetki.

Sinua ei ikinä korvaa mikään, olemme tienneet sen koko ajan.
Se on vain niin vaikeaa hyväksyä, ettet sinä tule enää takaisin.




"Nyt minä olen ymmärtänyt
mitä teen
sillä rakkaudella
joka oli minussa valmiina
Sinua varten

Minä annan siitä veljellesi

Niin rakastan häntä
enemmän
kuin lastaan voi rakastaa
Rakastan niinkuin kahta

Mutta pienen osan
pidän sinulle piilossa"

äiti

"Eevert tänään"

Eevertin kehitys on mennyt hienosti. Tällä hetkellä näyttää siltä (ainakin joidenkin määritelmien mukaan), että poika on oman ikäistensä tasolla...Ukko on osannut jo jonkin aikaa kontata ihan loistavasti ja kyllä se sitten kovaa meneekin! Myös seisomaan nouseminen tukea vasten onnistuu ja kävely kylki edellä myös.. Ennätys taitaa olla puolitoista metriä!

Kuhmujahan tästä seuraa, mutta tekevälle sattuu...

Vilkas ihana mies meillä! Äiti on sitä sitä mieltä että pojan juntturaisuus (=omapäisyys) on näiden taitojen takana. Ties mistä periytynyt??! ;)

Seuraava tays-käynti on tämän kuun loppupuolella, sitten tiedetään taas lisää mitä jatkossa!

Lasten syntymästä

Kirjoitettu 22.9.-7.10.2007

Lasten syntymisestä alkaa olla kulunut vuosi. Koko tämän ajan olen aika ajoin miettinyt, että pitäisi kirjoittaa synnytyksestä ja sitä edeltävistä päivistä, ja kait niistä on tullut jotain kirjoitettuakin, ja monelle jotain kerrottua. Olen yhden version kirjoittanut, yksityiskohtaisen kertomuksen, mutta se saa jäädä meidän päiväkirjamme sivuille. Se on liian vaikea asia jaettavaksi.
Halusin kuitenkin kertoa,ettei synnytyksen ennenaikaisuuteen ollut mitään syytä. Lääkärit yrittivät etsiä infektiota, tai muuta selittävää tekijää, mutta oli pakko hyväksyä ettei sellaista ole.
Alkuun tuntui, että olisi helpompi olla jos edes joku syy olisi ollut, mutta myöhemmin ymmärsin, ettei sillä olisi ollut enää mitään merkitystä. Joku tarkoitus tapahtuneille varmasti on - uskon niin edelleen -, muttei sitä löydy lääketieteellisistä tutkimuksista, enkä tiedä löydämmekö me sitä muualtakaan.
On vaikeaa olla niin, ettei ole ketään, eikä mitään mitä syyttää. Joskus sitä etsii itsestään jotain minkä varjolla syyttää edes itseään.Joskus haistattelee Jumalalle, että kertoisi edes mikä tamän kaiken "suuri" tarkoitus on!?Siinä samassa huomaa nöyrtyvänsä siihen, ettei mitään tai ketään voi syyttää -täytyisihän ensin olla se jokin Syy.
Monet tarjoavat niitä, kuten väsymyksen, stressin, monikkoraskauden ja niin edelleen, mutta minun on pakko tyrmätä ne ajatukset, koska en ole tuntenut oloani niin hyväksi koskaan muulloin kuin raskaana ollessani tunsin. Ja kun oli kaksi pientä puolustettavaa, pidin ensimmäisen kerran puoleni esimerkiksi siinä, että istuin kun väsytti ja söin kun oli nälkä, vaikka olisi ollut " tärkeämpääkin" tekemistä.
Ja lapsillakin oli hyvä olla, ainakin kaikkien tutkimusten mukaan. Mikä sitten tuli, sitä ei tiedä täällä kukaan.
Vilja potki itsensä pihalle - kirjaimellisesti - liekö tullut kiire taivaaseen? Vai halusiko ehtiä tutustua omaan isiin täällä ennen kuin piti lähteä pois? Toivottavasti saan sitä joskus kysyä...

Nyt 7.10. meillä on Eevertin päivä. Tietysti käymme siskolle toivottamassa hyvää syntymäpäivää myös, mutta pääasiassa keskitymme Eevertin synttärijuhliin.

Viljan oma päivä on sitten 17.10. jolloin keskitymme (tietyin järjestelyin) Viljaan ja ikävään.
Kirjoitin joitekin aikoja sitten Viljalle "muistokirjoituksen" Kävyn lehteen. Siinä oli mukana runo, joka kuvastaa näitä merkkipäiviä, ja myös erityisen hyvin ihan tavallista arkipäivää meillä kotona. Toivottavasti en ole tätä aikaisemmin kirjoittanut tänne ettei tule toistoa...

Olen kuullut tarinoita siitä
kuinka vaikeaa
on olla kahden lapsen kanssa
tai jopa useamman

Meillä on kaksoset
ja yritän revetä kahteen
taivaan
ja maan välillä


Viimeksi tänään löi kovaa vasten kasvoja tieto siitä, ettei Viljan menetys katoa ikinä, ei vaikka meillä olisi viisitoista lasta tai miljoonia tilillä.

Täytyy vaan yrittää opetella elämään. Edelleenkin.

Eeva