5.3.2007 klo 19:40

Me pidettiin siis univiikonloppu....:) Eevert oli aika väsynyt kun oli lääkäriä sun muuta, ja ehkä me vanhemmatkin hieman...;)Kitos mamalle että infosit meidän puolesta ettei kukaan jäänyt miettimään että mitä ihmettä siellä on sanottu kun ei kirjotella.

Lääkärissä siis meni ihan kivasti, pientä jäykkyyttä on kuulemma jossain päin-nilkoista ainakin puhuttiin jotain (jäi vähän hämäräksi tuo asia), muttei sellaista mihin pitäisi puuttua. Napatyrästä lääkäri sanoi, että voikos tätä nyt tyräksi sanoa - ajateltiinkin jo, että se on varmaan parantunut kun napa ei ole pullotellut viime aikoina ollenkaan. Ihanaa! Mitat olivat 4700g ja 54,7cm eli syntymästä on tullut 4kiloa ja 23,2cm! Ja tämä oli siis 2.3... saa nähdä kuinka kauan syödään tuota lihotusmaitoa!;) Kasvukäyrästä saatiin siis kehuja, niinkuin myös Eevertin hienosta hipiästä. On se niin silkkinen!

Inhottavaa on, että Eevert joutuu pään (aivojen) magneettikuvaan. Se tehdään näille pikkuisille kontrollina lasketussa ajssa (meillä vähän myöhässä..), mitään ei siis epäillä mutta on kuulemma hyvä ottaa. Se inhottaa sen takia, että siihen joudutaan nukuttamaan kevyesti ja koska olen itse ollut siellä putkessa pää kiinni telineessä, tiedän kuinka hirveää se on. Sanoinkin jo, että taidan mennä mukaan putkeen. Vaikka tuskin ne päästää... :)

Osastolla käymisestä jäi tosi hassu olo. Oltiin molemmat samaa mieltä siitä, että kuinka turvallinen olo siellä heti tuli. Toisaalta, kun oltiin siellä käyty, minulle iski hirveä migreeni - jännitys varmaan purkautui. Ei sillä, että olisin jännittänyt osastoa tai ihmisiä, mutta niitä muistoja ja siellä tunnettuja tunteita. Pääasiassa jäi mieleen kuitenkin ne ihanat ihmiset!:)

On hassua kuinka yhtäkkiä huomaa, että joku asia on parantunut. Niin kuin se napatyrä. Nyt huomasin, että Eevertin silmät eivät enää rähmi juuri lainkaan. Alkuun, vielä kotiin tullessakin ne tekivät sitä paljonkin, ilmeisesti siksi, koska kyynelkanavat olivat niin pienet. Nyt nekin ovat varmaan kasvaneet..! Toisaalta sitten tulee uusia ihmetyksiä, kuten se, että kun poika syö, niin ruoka meinaa tulla takaisin päin aika helposti. Täytyy siis pysytellä hissukseen ja odotella, että poika röyhtäisee rauhassa, ettei sen mukana pääse mitään ylimääräistä ylös.

Toinen ihmetys on se, kuinka nopeasti aika on kulunut. Sain eilen tekstiviestin ystävältäni, jonka enkelivauvan syntymäpäivä on tulossa, ja aloin laskeskella meidän "aikojamme".. Eipä tarvitse kauaa mennä kun jo puoli vuotta (!) on kulunut pienokaistemme syntymästä. Tuntuu niin kuin kaikki olisi tapahtunut vasta eilen. Yhtä kipeältä ja käsittämättömältä. Se tyhjyys, mikä on jäänyt elämään, ei varmaan poistu koskaan. On vaikeaa hyväksyä sellaista joka on niin totaalista, ettei sitä korvaa mikään.

Ja miten onnellinen voikaan olla samalla...