14.3.2007 klo 13:52

Saas nähdä, koska saan tämän kirjoituksen loppuun... Nyt kello on yksi, napanuora on venynyt sen verran että jätin pojan vielä hetkeksi itsekseen nukkumaan pihahommien jälkeen... ;)

Syy miksi ei olla nyt kirjoiteltu, on Eevertin..:) Helppo syyttää toista kun ei pääse puolustautumaan. :) Minulla on ollut jo monena päivänä tarkoitus kirjoittaa, olisi ollut paljon ajatuksia ja sanottavaa... Yhtenä päivänä huomasin, ettei meidän elämä enää ole kovin mielenkiintoista. Positiivisella tavalla!!! Tietysti on kaikenlaista, esim. nyt on mietitty sitä, että mitenkähän on pojan hematokriittiarvot kun vähän aikaa sitten ne olivat vähän liian matalat ja rauta-annosta nostettiin. Ongelma on siinä, että poika tahtoo puklailla sen kaiken raudan pihalle. :/ Nyt yritetään antaa miljoonassa osassa että menisi perille asti...

Maanantai-ilta oli taas viimeisen päälle kärjistettynä sitä mitä tämä meidän elämä on. Posti toi - ei kumma kyllä laskuja -pojalle paketin (henkilöltä jota on kovasti ikävöity!) ja kelakortin, sekä Vilja-Maarian epikriisin. Itkin sen luettuani lähes yhtä paljon kuin silloin kuin saimme kuulla suru-uutisen... Ville oli urhoollisesti pojan kanssa kun minä laitoin pyykkejä ja itkin. Ja silittelin Viljan sairaalapeittoa ja itkin... Ja itken taas.

Viime aikoina (jo ennen maanantain postia) suru on tullut jotenkin uudestaan kamalan vahvana. Kaikki miksi-kysymykset ovat tulleet pintaan niin että olisi taas tehnyt mieli huutaa ja haukkua kaikki.

Joskus joku jossain sanoi/kirjoitti, että kun on kaksi lasta, tuntuu välillä siltä että pitäisi pystyä repeämään maan ja taivaan välillä.. Minä pystyn siihen - ihan oikeasti.


Nyt kun olen ollut kotosalla pojan kanssa, eikä ole päässyt oikein mihinkään on alkanut haaveilla perhekerhoista, kirjastovisiiteistä yms. On kehoitettukin menemään johonkin.. Törmäsin sellaiseen ongelmaan (tietysti mahdollisten tautien ohella), että mitä sitten, jos siellä kerhossa onkin kaksoset? Miten minun pitäisi toimia? Jäädä sinne kitumaan ja "kohdata asia", vai kääntyä ovelta? "Asian kohtaaminen" on tapahtunut jo miljoona kertaa, mm. joka päivä monta kertaa sairaalassa. Minun mielestäni minun ei tarvitse kiduttaa itseäni sillä - varsinkaan jos olen menossa viihtymään.. Tai pitääkö meidän aina olla valmiina selittämään koko tarina? Ehkä pitäisi painattaa käyntikortteja, joissa olisi tämä osoite ja viesti: "Älä kysele mitään ennen kuin olet lukenut". Joskus odotus-lehdessä olikin, että joku oli keksinyt painattaa käyntikortteja kotiäideille. Olisikohan hänellä ideoita....?! Mietin myös, että voi kun käpy-yhdistyksellä olisi sellaisia perhekerhoja. Olisi varmasti kohtalotovereita ainakin joltain kantilta.

Voi elämä että tämä voi olla vaikeaa.

Älkää ahdistuko... ;)

Eeva

PS. Laitetaan mahd. pian uusia kuvia kun on paremmin aikaa!