23.12.2006 klo 19:53

Näin joulun alla on inhottava kirjoittaa tälläistä, mutta kaiken rehellisyyden nimissä on pakko. Meiltä molemmilta loppuu järki ihan totaalisesti. Nyt ollaan oltu noin 2 ja puoli kuukautta TAYSilla lähes joka päivä (2 päivää oltiin lokakuussa kipeenä), ja voimat loppuu... Pojalla oli tänään yllätykseksi aika tiukka apnea, niitä ei olekaan ollut vähään aikaan... Kamala katsoa kun toinen on ihan harmaa ja kone huutaa. Taas. Minä (Eeva) haluaisin niin kovasti, että pääsisimme vaikka kutoseen takaisin, ettei tarvitsisi katsoa niitä vanhempia, joilla asiat on niiiiiin hyvin meihin verrattuna. En halua vähätellä kenenkään hätää, mutta oma tuntuu aina vain suuremmalta, kun edetään huoneissa. Tuntuu ihan täysin siltä, ettei me kuuluta sinne, missä isoimmat ongelmat liittyvät syömiseen. Mielestäni tämä varmistaa sen, että jonkun sortin katkeroituminen iskee. Ja se, kun kaikki eivät millään voi tietää, mitä meillä on taustalla. Mietittiin, että pitäisikö teettää t-paidat joissa lukisi, että "ollaan oltu täällä jo iäisyys eikä olla lähdössä". Tai joku muu totuus... En halua edes kirjoittaa tähän mitä tekisi mieli ilmoittaa ihmisille... Moni varmaan arvaa. Ei tarvitsisi aina selittää miksi käyttäydytään niin kuin asuttaisiin siellä ja miksi iskee paniikki asioista, jotka ovat ehkä muille vain omituisia ja taas toisaalta, miksi ei panikoida jos mittari huutaa - sen kun melkein osaa jo itse katsoa koska se näyttää väärin. Harva kun tietää (onnekseen), mitä kaikkea voi seurata tietyistä asioista. Esimerkkinä vaikka se, että kun vauvan masu ei toimi. Useimmat surkuttelevat, että voi, onko vauvan maha vähän kovalla ja että jumpataan tms niin kyllä se siitä. Meille tulee ensimmäisenä mieleen joku tulehdus suolistossa joka pahimmassa tapauksessa aiheuttaa sen, että ollaan leikkaussalissa. Ja sitten teholla ja hengityskoneessa ja niin edelleen...

Saa nähdä mitä kaikkea tässä vielä tulee. "Usko huomiseen" on aika häilyvä.

Ainoa mikä kantaa, on rakkaus siihen pikku-ukkoon siellä.